Millainen on ilmiantajan oikeusturva?

Onko työntekijällä oikeus vai peräti velvollisuus ilmoittaa eteenpäin, jos huomaa työnantajansa syyllistyvän rikolliseen tai epäeettiseen toimintaan? Mitä tällaisesta ilmoittamisesta voi seurata?

Työntekijä on hankalassa tilanteessa, jos hän huomaa työpaikalla tapahtuvan laittomuuksia. Hänen tulisi toisaalta olla työnantajaansa kohtaan lojaali, mutta toisaalta rikoksista pitäisi ilmoittaa – ainakin jos rikollinen toiminta on tarpeeksi laajaa ja vakavaa.

Työntekijä voi joko nostaa asian pöydälle työpaikallaan tai ilmoittaa epäilemästään rikoksesta viranomaisille. Ja jos muut keinot eivät tehoa, hän voi vuotaa tiedon väärinkäytöksistä mediajulkisuuteen, joko anonyymisti tai tulemalla itse esiin. Työpaikan säilyttämisen kannalta tarjolla on kuitenkin pelkkiä huonoja vaihtoehtoja, joista työntekijän pitäisi pystyä arvioimaan, mikä olisi järkevintä ja oikein.

Perusongelmana on siis lojaliteettivelvoitteen ja ilmoittamiskynnyksen ristiriita. Tähän liittyy vielä riski yrityksen liikesalaisuuksien julkistamisesta. Työntekijän asema vaikeutuu entisestään, jos hän työnantajayritystä ilmiantaessaan paljastaa yrityksen liikesalaisuuksia.

Jos rikoksen on tehnyt työtoveri, ristiriitaa ei välttämättä ole, sillä asiasta voi raportoida yhtiön johdolle. Mutta miten toimia, jos yrityksessä tehdään johdon myötävaikutuksella esimerkiksi ympäristörikoksia, laajaa veronkiertoa tai muita yhteiskunnallisesti merkittäviä rikoksia? Tuolloin ei yrityksen johdolle ilmoittaminen ole vaihtoehto.

Ilmiantajan suoja on heikko

Suomessa ilmiantajien suoja työnantajien vasta- tai kostotoimia vastaan on heikohko ja rikokset jäävät siksi useimmiten ilmoittamatta. Suomessa on myös perinteenä olla pistämättä nokkaansa muiden asioihin. Kansainvälisessä kyselyssä reilu kolmannes haastatelluista suomalaisista ei ilmoittaisi havaitsemaansa korruptiota, kun taas esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa vastaavat luvut jäävät alle kymmenen prosentin.

Väärinkäytöksistä ilmoittavan työntekijän on käytännössä mahdotonta etukäteen arvioida, mitä seurauksia hänelle koituu paljastuksesta. Tilannetta arvioidaan työsopimuslakia vasten. Lain mukaan työnantaja voi irtisanoa työntekijän asiallisesta ja painavasta syystä. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan ja tässä arvioinnissa vaikuttaa vahvasti se, miten suuri on se yhteiskunnallinen etu, mikä paljastuksella saavutetaan.

Työntekijän menettelyn vakavuutta punnittaessa arvioidaan myös sitä, miten tarpeellinen työntekijän ulostulo oli. Olisiko rikos kenties tullut muutoinkin ilmi?

Ilmiantaminen on joka tapauksessa ilmiönä yleistymässä. Erilaiset Panama-paperien kaltaiset vuodot ovat lisänneet ihmisten kriittisyyttä talousrikoksia ja periaatteessa laillista, mutta aggressiivista verosuunnittelua kohtaan.

Yhteiskunnalle olisi hyödyksi, että merkitykselliset epäkohdat yritysten toiminnassa tulisivat julkisiksi. Toisaalta pitää toki välttää ylilyöntejä, eikä esimerkiksi mahdollistaa nimettömän ilmoittamisen käyttöä vahingoittamistarkoituksessa entistä työnantajaa vastaan.

Ilmoittajan aseman parantamisesta käydään EU-tasolla parhaillaan aktiivista keskustelua ja lähes kaikki Euroopan parlamentin ryhmät toivovat ilmoittajille parempaa suojaa. Asia on kuitenkin vielä alkutekijöissään, vaikka erilaiset paljastukset ovat osoittaneet, että ilmoittajia tarvitaan.

Lisäksi tulee huomioida, että joskus työntekijällä voi olla myös lakiin perustuva oikeus tehdä viranomaiselle ilmoitus työpaikan epäkohdista. Tällainen oikeus voi perustua esimerkiksi työturvallisuuslainsäädäntöön. Työturvallisuusrikoksen ilmoittaminen ei voine missään olosuhteissa olla irtisanomisperuste.

Ilmiantajat tuomiolla

Vuonna 2010 isossa kansainvälisessä konsulttiyrityksessä työskennellyt henkilö kopioi satojen ylikansallisten yritysten Luxemburgin viranomaisten kanssa tekemät aggressiiviset verosuunnittelusopimukset ja luovutti ne medialle. Skandaali johti välittömästi kansainvälisten verotietojen vaihdon tehostumiseen, eräiden vero­sopimusten mitätöintiin ja Eurooppa-lainsäädännön kehittämishankkeisiin.

Luxemburgin viranomaiset vaativat ilmiantajalta oikeudessa yli miljoonan euron korvauksia ja viiden vuoden vankeus­rangaistusta. Käräjille joutui myös tiedot julkistanut lehtimies.

Kesällä 2016 molemmille määrättiin ehdonalaista vankeutta ja pienet sakot. Kuvaavaa on, että tuomiolle joutuivat nimenomaan asiasta ilmoittanut työntekijä sekä tiedot julkistanut journalisti, eivätkä laittomuuksiin syyllistyneet yritykset. Näin siitä huolimatta, että syytetyt paljastivat järjestelyt, jotka olivat EU-säädösten mukaan laitonta verotukea.

Hieman samantyyppinen tilanne oli Hämeenlinnassa, kun Sunny Car Center -autokauppahankkeen hämärät rahoituskuviot julkisuuteen paljastanut kaupunginhallituksen jäsen joutui syytteeseen virkasalaisuuden rikkomisesta, vaikka hän itse asiassa palveli yleistä etua paljastaessaan, että ”keisarilla ei ollut vaatteita”. Myös tämä ilmiantaja sai pienen sakkotuomion yrittäessään pelastaa Hämeenlinnan maineesta sen mitä pelastettavissa oli.

MMA:n jäsenten kohdalla emme ole vielä joutuneet puolustamaan ilmoittajia. Tähän mennessä kyse on ollut vain tapauksista, joissa työntekijä on sosiaalisessa mediassa haukkunut työnantajaansa tai on tehnyt tämän saman suoraan yritysjohdolle tilanteessa, jossa on ollut muitakin läsnä. Näissä ei siis ole ollut kyse rikollisen toiminnan paljastamisesta.

Kartellien paljastamisessa ”palkitaan” se yritys, joka ensimmäisenä paljastaa yritysten välisen kartellin. Ilmoittajayritys välttyy sakoilta. Tällaista vapautusta perustellaan yleisellä edulla. Samoin tulisi toimia myös ilmiantajien kohdalla ja turvata heidän asemansa.

Kirjoittajan nimi: 
Jyrki Järvinen